Nojaan mäntykankaalla suomenhevoseen – ukin perintö elää tätiratsastajassa

Ronivaarassa tapahtuu

Mäntykankaalla on tehty harvennushakkuu. Poronjäkälä rasahtaa askeleen alla kuin perunalastu ja hiekkatie pölyää. Hakkuiden jäljiltä nuoressa männikössä makaa tasaisin välein tukkipuiden tyvipölkkyjä, joita hakkuukone on jättänyt jälkeensä. 

Minä haaveilen. Haaveilen, että saisin kävellä pölkyn luota toiselle suomenhevonen rinnallani. Keräisimme pölkyt verkkaiseen tahtiin kärryyn ja ajelisimme päivän paahtamaa tietä pihaan. Laskisin hevosen syömään nurmea. Tekisin apetta niin kuin ukki teki aikana, jonka siskot muistavat. Minä en muista, mutta kuulen miten sllppurin karhea suhahtelu kaikuu puojin seinästä.
Harmaissa hirsissä on vanha kuolaimen rengas riimunnarua varten ja hevosenkenkä tuomassa taloon onnea. Talli on tyhjä ja rinnustinremmi kuivunut kovaksi. Ladossa kiiltelee mönkijä, mutta pölkyt jää ainakin minulta keräämättä.
Tästä pihasta lähti sotaan suomenhevonen ja kaksi miestä. Takaisin tuli suomenhevonen ja yksi mies. Ukki ei koskaan puhunut sodasta, tai varmaan puhui tallissa hevoselle. Yhdessä he yrittivät ymmärtää mitä ihmiselle oli tapahtunut. Mummu silitti navetassa lehmän kylkeä, ukki itki tallissa liinakon harjaan.

Kaikki on helpompaa, kun sen kokee eläimen kanssa.

Onneksi suomalaiseen luonteenlaatuun ja mäntymetsään sopiva suomenhevonen on säilynyt. Meillä tätiratsastajilla ja tallin pienimmilläkin heppaharrastajilla on tulevaisuudessakin mahdollisuus oppia elämästä, ihmisestä ja itsestään luotettavan, oikeudenmukaisen ja pyyteettömän ystävän, suomenhevosen seurassa.

Lippu salkoon kansallisaarteemme suomenhevosen päivänä maanantaina 6.9.
Riina Puurunen