Hevostila vaaramaisemissa Ronivaaran laella (2009–2013)

21.01.2026

Kun perusta oli saatu pystyyn, pihapiiri alkoi hiljalleen muuttua – ei kerralla, vaan pala palalta. Me itse kasvettiin sen mukana, perhe kasvoi, hevosten määrä kasvoi ja samalla kasvoi myös ymmärrys siitä, millainen tästä paikasta oikeasti oltiin tekemässä. Kahden hevosen kotipihasta oli muotoutunut vähitellen pihapiiri, joka alkoi elää omaa, meille ominaista arkeaan: yksi remontti, yksi laajennus, yksi hevonen ja yksi uusi ihminen kerrallaan.

Tehtiin ja rakennettiin paljon ihan konkreettista. Remontoitiin ja laajennettiin vanhoja tiloja, rakennettiin uusia tiloja hevosille, varuste- ja kuivaushuoneita, tiloja ihmisille, aidattiin lisää laitumia ja perinnebiotooppialueita. Jokainen valmis nurkka lisäsi sekä käytännöllisyyttä että tunnetta siitä, että ollaan oikealla tiellä. Mietittiin, mihin tulee kesälaitumet, missä kulkee turvallinen reitti metsälaitumelle, mihin kohtaan portti, että kaikki hevoset pääsee väistämään tarvittaessa toisiaan kunnolla. Järjesteltiin kulkureittejä niin, että hevosten, hoitajien liikkuminen olisi sujuvaa: mistä hevonen kulkee pihattoon, mistä traktori mahtuu talvella auraamaan, missä lapset voivat liikkua ilman, että joutuvat hevosen eteen.

Hiekan ja kivien pyörittelyä…

Näiden ratkaisujen taustalla ei ollut mitään hienoja suunnitteluohjelmia – oli maalaisjärkeä, vaihtoehtojen punnitsemista, perehtymistä, kokeiluja sekä niitä yrityksiä, joista saatiin vain kokemusta ja todettiin, että tämä kannattaa tehdä toisin. Tehtiin, katsottiin miltä tuntuu, ja korjattiin, jos ei toiminut, tehtiin paremmin. Pihapiiri alkoi vähitellen “keskustella” meidän kanssa: tästä tulee hyvä kulkuväylä, tuosta juoksee vedet joka kevät joten tämä tulisi siirtää, tämä paikka ei toimi, tämän mutkan voi suoristaa, jotta hoitajien askeleita säästyy päivän aikana satoja.

Samalla meille alkoi muodostua laajempi ihmislauma, porukka, Ronivaaraan muutti myös lampaita ja kanoja. Vakituiset ratsastajat, hoitajat ja muut kävijät juurtuivat Ronivaaraan niin, että heistä tuli osa pihan arkea. He tiesivät, missä harjat ovat, kuka hevonen kaipaa hetken ylimääräistä rapsutusta ennen satulointia ja miten tarhassa on paras lähestyä koko laumaa, miten tukea uutta tulokasta. Me seurasimme vierestä, miten hevosiin palavasti aikuisista tai pienistä hevosiin ihastuneista lapsista ja harrastajista kasvoi kokeneita tekijöitä. Monesta, joka tuli kerran kokeilemaan, tuli lopulta “meidän väkeä”.

Samaan aikaan pihalle ilmestyi yhä useammin myös Rukan suunnasta tulevia matkailijoita. Yhtenä päivänä saattoi olla samaan aikaan kuusamolainen koululainen ja englantilainen matkailija – toinen ratsasti metsäpolulla kuin kotipihassaan, toinen jännitti jo pelkkää satulaan nousemista. Meidän näkökulmasta maailma tuli meidän luokse, se oli paras mahdollinen yhdistelmä: yksi näytti, että tämä on “ihan tavallista arkea”, toinen näki saman tilanteen elämänsä elämyksenä.

Pian pihasta oli tullut omanlainen kohtaamispaikka. Tänne tulivat eri kaupungeista, kulttuureista, erilaisista elämäntilanteista ja syistä ne, jotka halusivat joko kehittyä harrastajina tai vain hengähtää hetken. Jollakin oli tarkka tavoite ratsastuksessa, toisella ainoa toive oli “päästä hetkeksi pois omasta arjesta, nollata pää”. Meidän tehtävä oli pitää huoli siitä, että nämä kaikki mahtuvat samaan pihapiiriin – hevosten ehdoilla, mutta myös ihmisiä kuunnellen.

Me huomattiin vähitellen, että kyse ei ollutkaan vain siitä, että meille kertyi oma porukka, vaan siitä, mitä se porukka, lauma, teki ihmisille. Tallilla kävi säännöllisesti ihmisiä, ja alkoi syntyä arjen pieniä rutiineja: joku auttoi suitset päähän, toinen kuunteli päivän kuulumiset samalla kun harjattiin hevosta, kolmas uskalsi ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, että täällä on kevyempi olla kuin monessa muussa paikassa. Hevoset toivat yhteen ihmisiä, jotka eivät ehkä muuten olisi koskaan tavanneet – eri ikäisiä, eri taustoista, eri elämäntilanteista. Yhteisö ei ollut mikään virallinen “ryhmä”, vaan ennemminkin tunne: se, että ei tarvitse selittää liikaa, saa tulla sellaisena kuin on, osallistua omalla tasollaan ja lähteä kotiin vähän vahvempana kuin tullessa.

Ajan myötä huomattiin, että yhteisö ei ollut pelkkä mukava bonus, vaan ihan oikea kannatteleva voima – joka antoi voimaa monelle kävijälle. Moni asiakas kertoi, että tallipäivä oli se viikon kohta, jonka varassa jaksettiin läpi vaikeampien aikojen. Se, että tiesi jonkun moikkaavan nimeltä ja hevosen hörähtävän tuttuun ääneen, riitti usein muistuttamaan: joskus vaikeana aikana seurassa tie on hetken kevyempi kulkea.

Vuosien 2009 – 2013 aikana puuhailtiin…

Hevosia kymmenkunta, kuka niin tarkasti enää laskee…
Yksi työntekijä hevospuolelle, yksityishevosia muutama pihaan
Hevoset asuivat tallissa, tallin laajennus ensin neljään karsinaa, sitten viiteen, no 7 päädyttiin
Ränsistyneiden ulkorakennusten korjailua, verstastilat
Metsän raivaus ja maneesin sekä P-alueiden rakennus
Tallituvan ja sos.tilojen rakennus, uusi isompi varustehuone, rehu- ja kuivaushuoneet
Uusien pihattojen rakennus, hevoset jäivät asumaan pihatoihin
Metsätarhojen ja pihattoalueiden pohjien rakennus etelärinteelle
Reitistöjä, omia teitä rekiajeluille ja maastoille, puron ennallistaminen
Lapsia 2 -> 3, taaperoarkea, pari pojanviikaria touhuissa mukana, vauhtia riitti….
Hevosohjelmapalveluita, tunti- ja valmennustoimintaa, sosiaalisen kuntoutuksen palvelut, hevosavusteista toimintaa

“Tämänhän piti olla sivutoimista harrastelua, mutta kuinkas kävikään… Matkan varrella on uskallettu, kokeiltu, onnistuttu ja opittu. Rauhallisesta maalaispihapiiristä, jossa mieli lepää ja kiire rauhoittuu, jokainen uusi ihminen ja hevonen löysi kevyesti oman paikkansa.”