Kun korkkarit vaihtuivat kumppareihin (2005–2008)

Ronivaarassa tapahtuu

“Totuuden nimissä: Ronivaara oli aluksi paikka, jota Harri ei halunnut lähteä katsomaan, myyntikuvissa komeili niin rähjäisiä rakennuksia ja hylättyjä ja huonokuntoisia tiloja täynnä roinaa ja romua. ”Autettuna” (ts. pakotettuna) Harri lähti paikkaa katsomaan. Sanna kauhistui koko kaameutta ja oli valmis pakittamaan. Tilan paikka vaaran päällä oli mukava, mutta kaikki hylätyt rakennukset ja piha-alueet pitäisi raivata rojuista, korjata ja tehdä lähes kokonaan uusiksi. Harri näki tilan mahdollisuudet ja ei halunnut lähteä kulumallakaan pois. Sannahan tykkää edelleenkin suunnitella kaikkea ja Harri toteuttaa. Siitä se matka sitten lähti…”

Kun muutettiin Ronivaaraan, olo oli enemmän innostunut kuin epävarma: nyt me oikeasti toteutetaan se unelma, josta oli puhuttu jo pitkään. Pihassa oli kaksi hevosta, vähän aitaa, paljon metsää ja peltoa – sekä tunne, että tästä tulee meille oma paras paikka maailmassa. Me ei silloin unelmoitu yritystoiminnasta pihassa ollenkaan, vaan siitä, että saadaan elää arki hevosten kanssa omassa pihapiirissä ja ratsastaa auringonlaskuun vaaramaisemassa.  

Ensimmäiset vuodet olivat ennen kaikkea täynnä kaikenlaista tekemistä. Tehtiin remontteja, purettiin ja rakennettiin käytännössä talo uudelleen; laajennusta tehtiin kolmeen suuntaan ja toinen kerros rakennettiin kokonaan. Asuttiin yli vuosi pois tilalta remontin alta. Päivisin purettiin ja rakennettiin, iltaisin suunniteltiin – mutta ajatus pysyi samana: tästä tulee koti. 

Tästä lähdettiin…

…tätä kautta kuljettiin…

…ja tässä ollaan tänä päivänä!

Rakennettiin tallia ja aitoja käsipelillä: lapio, sisu ja kottarit – niillä mentiin, mutta tekemisen tahto ja meininki oli kova. Rakennettiin portteja ja uusia tiloja hevosille sitä mukaan, kun tarpeita tuli ja oma näkemys tarkentui. Haluttiin saada sellaiset olosuhteet, että hevoset pärjää paukkupakkasissa, tuulessa ja syksyn sateissa, ja että meidän arki rullaa, vaikka hevosten määrä kasvaisi ja elämä ympärillä muuttuisi. 

Pihapiiriä muokattiin pala kerrallaan. Raivattiin paikkoja ensin rojujen alta, nostettiin pois vanhaa ja tarpeetonta, jotta uusille ajatuksille tuli tilaa. Sitten pihapiirin istutuksia, kukkapenkkejä ja kulkuteiden reunoja kivineen tehtiin kaivurin kanssa, piirrettiin pihaa uusiksi nurkka kerrallaan. Rakennettiin lisää rakennuksia ja katoksia ja laajennettiin laitumia. Porttimalleja kokeiltiin, siirreltiin ja vaihdettiin. Mietittiin, mihin tulee talvireitti, mistä traktori kulkee, missä kulkureitit ovat turvallisimpia, pihapiiri viihtyisin ja käytännöllisin. Aina kun joku rakennus tai ratkaisu valmistui, pysähdyttiin hetkeksi pihalle ja todettiin, että nyt tämä näyttää vähän enemmän siltä paikalta, josta haaveiltiin. 

Sähköt, ruoka- ja vesipisteet viritettiin niin, että pimeimmätkin aamut sujuivat hyvin. Välillä jatkojohto kulki vähän luovaa reittiä, mutta saatiin valoa sinne, missä sitä tarvittiin, ennen kuin johdot ja valot saatiin rakennettua pysyviksi. Samalla opeteltiin elämään uutta rytmiä, vuodenkierron kanssa sovussa, sen mukana. Kevään kelirikko, kesän laidunkausi, syksyn ruska, valmistelu talvea varten ja talven kirpeät pakkaset eivät olleet vain sääolosuhteiden muutoksia – ne olivat rytmi, jonka mukana hengitettiin, tehtiin töitä ja elettiin. 

Alkuun kaikki rakennettiin ennen kaikkea meille itselle. Haluttiin piha, johon on joka aamu hyvä astua: hevoset vierellä, lapset juoksemassa pihan poikki, tilaa ja vaaramaisema ympärillä. Ronivaara alun kaatopaikkoineen, mörskineen ja roimuineenkin on tuntunut aina siltä oikealta. Alussa kahden hevosen ja koirien kanssa oli monta iltaa, jolloin todettiin, että vaikka tämä ei ole valmis, tämä on arkea, jota halutaan. Se oli sitä hetkeä, kun tajuttiin, että unelmaa ei enää suunnitella – sitä eletään. Auringonlaskuun ei ehkä ehditty ratsastella niin usein kuin ajateltiin, mutta tunne siitä, että ollaan kotona, oli pysyvä. 

Vähitellen pihaan alkoi tulla muitakin. Aloitettiin pienesti: yksittäisiä ratsastustunteja tutuille ja tuttujen tutuille, muutama maastoreissu, jossa tärkeintä oli turvallisuus ja hyvä mieli. Talvella ajettiin reellä ja tapaninpäivistä tuli oma perinne – kutsuttiin ystäviä, tuttuja ja asiakkaita ajelulle vuosikausien ajan.  

Talvisin reen jalakset narskuivat pakkaslumessa, suomenhevoset vetivät tasaista tahtia ja tunnelma oli kuin satukirjasta. Lapset nukkuivat toppapuvuissaan reessä. Mietittiin, että juuri tällaista elämää haluttiin. Ja kuitenkin se oli meille vain meidän oloinen tapaninpäivä, mahdollisuus nähdä tuttuja paljon kerralla (vierailuilla käynnit tuttujen luona kun vähenivät kerrasta maalle muuton jälkeen..). 

Illat päättyivät usein keittiön pöydän ääreen. Ruutupaperille piirtyi uusia tiloja, pihattoja, tarhoja, rakennuksia, reittejä ja kaikenlaisia ideoita: mihin seuraava pihatto, mistä uusi maastoreitti, miten pihaa voisi tehdä vielä toimivammaksi ja kauniimmaksi. Me ei piirretty niitä “bisneksen” takia, vaan siksi, että haluttiin tilasta mahdollisimman viihtyisä ja toimiva meille ja hevosille. Vasta myöhemmin huomattiin, että ne samat luonnokset olivat ensimmäisiä versioita siitä, mitä myöhemmin alettiin kutsua hyvinvoinnin kodiksi. Sama pihapiiri ja tarina on jatkanut kasvuaan siitä asti – kerros kerrokselta, vuosi vuodelta. 

Vuosien 2005 – 2008 aikana rakennusten korjailua ja hevosharrastelua… 

  • Ränsistynyt konkurssipesän talo, pikakorjaus asuttavaksi 
  • Rakennukset ja pihapiiri täynnä eri sukupolvien romua ja hylättyjä tavaroita 
  • Vuosi siivousta, raivausta, siivousta, raivausta, siivousta; kaatopaikka tuli tutuksi 
  • Vihdoin hevonen omaan pihaan, hevosmäärä 1 -> 3 
  • Talli kahdelle (hups, kolmelle hevoselle), pieni varustehuone, ulkorakennusten korjailua 
  • Tarhan, laitumien ja kentän raivaus metsärinteeseen, pohjien leikkaus ja rakennus 
  • Piha-alueen pengerrys, kulkureittien leikkaus ja rakennus, (kaivurilla vähän isompia kukkapenkkejä :D) 
  • Talon purku hirsirungolle ja uudelleenrakennus, laajennus kolmeen suuntaan ja toinen kerros rakennettiin kokonaan, (vuosi asuttiin pois tilalta remontin alta) 
  • Ensimmäinen traktori tuli taloon, voi sitä helpotusta, kun mönkkäri + moottorikelkkapelillä oli ensin paalit liikuteltu! 
  • Lapsia 1 -> 2 

“Näimme paikan mahdollisuudet ja potentiaalit, romut, ränsistyneet rakennukset ja kurja kunto ei hirvittänyt. Onneksi sen vaativasta työmäärästä ei ollut siinä vaiheessa käsitystä, ois saattanut huimata. Ainakin näin jälkeenpäin…”